Asiantuntijalausunto 28.3.2008

Eduskunnan sivistysvaliokunta
 SIO 2/2008 Toimet nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi
Eduskunnan sivistysvaliokunta on pyytänyt lapsiasiavaltuutetun yleisiä arvioita toimenpiteistä nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi.  Arvioin toimia keskittyen alaikäisiin eli alle 18-vuotiaisiin.

Yleisesti lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisystä
Lapsen ja nuoren "syrjäytymisessä" on kyse pitkän, asteittaisen prosessin lopputuloksesta eikä niinkään tilasta, jota voitaisiin arvioida yksittäisten indikaattoreiden tai tilastojen perusteella. Syrjäytymisessä on kyse paitsi objektiivisesti mitattavista asioista (onko työtä tai koulutuspaikkaa) myös subjektiivisista, yksilön kokemukseen liittyvistä asioista (näköalattomuus, yksinäisyys, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen puute).

- Painottaisin toimenpiteissä nykyistä enemmän lasten ja nuorten yhteisöllisyyteen ja psykososiaaliseen tukeen liittyviä asioita työn ja koulutuksen järjestämisen tavoitteiden rinnalla.

Syrjäytymiskehityksessä voi sanoa "kaiken vaikuttavaan kaikkeen" - mitä paremmin tuemme yleistä lasten hyvinvointia ja ehkäisemme pahoinvointia, sitä vähemmän on myös riskejä syrjäytymiseen.  Kun vähennetään syrjäytymistä, edistetään hyvinvoinnin tasaisempaa jakautumista, sosiaalista vahvistamista ja keskinäistä luottamusta sekä yhteisöllisyyttä.

Syrjäytymisen sijaan käyttäisin edellä mainituista syistä mieluummin paremmin kuvaavaa käsitettä "pahoinvoinnin kasautuminen".  Lasten ja nuorten enemmistö näyttää voivan kohtuullisen hyvin, mutta pahoinvointi kasautuu pienelle vähemmistölle. Tämä tulee esille mm. kouluterveyskyselyssä, jonka perusteella pahoinvointi ja epäterveelliset tottumukset kasautuvat noin joka kuudennelle nuorelle (yläkoulu/toinen aste).

Koska kyse on pitkästä prosessista, tulee syrjäytymiseen johtavaan kehitykseen puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Ministeriöiden toimenpiteet "syrjäytymisen ehkäisy" -otsikon alla näyttävät kuitenkin lähes yksinomaan painottuvan peruskoulun päättämisen ja toiselle asteelle siirtymisen nivelvaiheeseen. Nuorten tukeminen tässä vaiheessa on toki tärkeää.

Kuitenkin  hyvin usein pahoinvointikehitykseen johtavat riskitekijät etenkin perheessä (vanhempien mielenterveys, päihdeongelmat, erokiistat, köyhyyden luomat henkiset paineet, vanhemmuuden vajeet, liiallinen työnteko, lapsen omat oppimisvaikeudet, kiusaaminen koulussa/päivähoidossa) ovat havaittavissa jo huomattavasti aikaisemmin. Näistä tuloksena ovat monimutkaiset ongelmavyyhdit ja lastensuojelutoimien sekä lastenpsykiatrian palveluiden kysynnän kasvu.

Pääosin ongelmiin puututaan nyt liian myöhään. Ehkäisevät palvelut (neuvola, koulun oppilashuolto, sosiaalityön kotipalvelu ja perhetyö, lastensuojelun avohuolto) ovat liian heikkoja useimmissa kunnissa. Lastensuojelulaki on sinänsä erinomainen mutta lastensuojelun palvelut ovat laadultaan hyvin epätasaisia ja osaavista lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä on pulaa. Monet lapset ja nuoret lisäksi selviytyisivät ongelmista huolimatta kohtuullisesti, jos he saisivat ajoissa tukea lähiyhteisöltä ja palveluista sekä onnistumisen kokemuksia esim. harrastuksissa.

- Painottaisin pahoinvoinnin kasautumista estäviä toimenpiteitä ja tukea perheille enemmän jo varhaislapsuuteen (neuvola, päivähoito, alakoulu).  Oppimisvaikeudet tulee kyetä tunnistamaan ja tukea antamaan jo ennen kouluikää.

- Koulun merkitystä lapsen kokonaishyvinvoinnin tukena sekä ala- että yläkoulussa tulee vahvistaa.  Koulun tulee tarjota mahdollisuuksia harrastamiseen, luovaan toimintaan ja kätten taitoihin myös niille lapsille, joiden vanhemmilla ei ole varaa tai haluja tukea lapsiaan.   Koulun ja nuorisotyön yhteyksiä tulee vahvistaa.  Ylipäätään moniammatillisen yhteistyön toimivuus paikallisesti on avainasia.

- Lainsäädännön kehittämisessä tärkeimpänä näen yhtenäisen oppilashuoltolain sekä sen salassapitosäännösten selkiyttämisen.

- Peruskoulun ja toisen asteen nivelvaiheessa on varmistettava oppilaanohjaajan palvelut nykyistä tasapuolisemmin eri puolilla maata.

- Opettajankoulutuksessa tulee antaa valmiuksia myös lapsen ja nuoren pahoinvointiongelmien ja masennuksen tunnistamiseen ja hoitoon ohjaamiseen, oppilashuollon moniammatilliseen yhteistyöhön sekä kodin ja koulun yhteistyöhön.

Tietopohjan parantamisen tarpeita
Lasten ja nuorten syrjäytymisen ja pahoinvoinnin kasautumisen kannalta keskeisiä "riskiryhmiä" ovat mielestäni seuraavat:

1)    lastensuojelun asiakkaat (avohuolto noin 60 000 lasta, kodin ulkopuolelle sijoitettuja noin 15000 lasta),
2)    maahanmuuttajista erityisesti teini-ikäisinä maahanmuuttaneet, joiden suomen kielen taito jää kouluaikana vajaaksi sekä lapset, joiden vanhempien suomen kielen taito on heikko
3)    mielenterveysongelmista kärsivät lapset ja nuoret ja etenkin ne joiden masennusta/itsetuhoisuutta ei tunnisteta ajoissa
4)    koulussa kiusatut mutta myös koulukiusaajat (kiusattuja noin 7 % yläkoulu/lukio)
5)    oppimisvaikeuksista kärsivät/erityistä tukea saavat sekä vammaiset lapset ja nuoret

Syrjäytymisen ehkäisyn/kasautuvan pahoinvoinnin vähentämisen kannalta tarvitaan myös parempaa tietoa eri toimien vaikuttavuudesta sekä pahoinvoinnin taustatekijöistä ja niistä prosesseista, jotka yhteiskunnassa pahoinvointia tuottavat.

Haavoittuvassa asemassa olevista eli lastensuojelun piiristä olevista lapsista on kuitenkin edelleenkin yllättävän vähän kansallista tietoa. Rekistereiden perusteella ei saada suoraan mm. lastensuojelun syytietoa eikä pystytä seuraamaan lapsen asiakkuusprosessia elämänkaarella tai palveluiden käytön kasautumista. Avohuollon toimista tietoa on myös vähän.

Lastensuojelun tietopohjaa tulisi kohentaa, koska tukisi myös eri hallinnonalojen toimia syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Lastensuojelusta tarvitaan säännönmukaisesti toistuvat erillisselvitykset, joilla pystyttäisiin seuraamaan kansallisesti ns. syytietoja, lapsikohtaisia polkuja sekä palveluiden käytön kasautumista. Nykyisellään lastensuojelusta puuttuu tiedontuotannon, seurannan, myös palveluiden vaikuttavuuden arvioinnin rakenteet. Tämä puute tulee korjata, kun perustetaan uutta STAKES:n ja Kansanterveyslaitoksen yhdistävää sektoritutkimuslaitosta/kehittämisvirastoa.

Maahanmuuttajalapsia ja -nuoria koskevia tietotarpeita ei myöskään kyetä tyydyttämään väestöpohjaisissa kyselyissä, koska heitä on määrällisesti sen verran vähän. Maahanmuuttajalasten ja nuorten hyvinvoinnista/pahoinvoinnista tarvitaan myös säännönmukaisia erillisselvityksiä.  Sama pulma liittyy vammaisia sekä erityistä tukea saavien lasten hyvinvoinnin/pahoinvoinnin tilan seurantaan.

Eräitä konkreettisia toimenpiteitä
Listaan seuraavaan eräitä konkreettisia toimenpiteitä, joilla voidaan ehkäistä nuorten syrjäytymistä ja pahoinvoinnin kasautumista kouluyhteisössä:

1)    Peruskoulun päättymisen jälkeisessä nivelvaiheessa tarvitaan paikallisesti toimija/"tukiviranomainen", joka ottaa vastuun lapsen/nuorten henkilökohtaisesta tapaamisesta, ohjaamisesta ja tukemisesta tilanteessa, jossa jatko-opiskelupaikkaa ei ole löytynyt. Tämä taho voi olla esimerkiksi opinto-ohjaaja, etsivä nuorisotyöntekijä tai sosiaalityöntekijä.
2)    Toisen asteen opintojen ja erityisesti ammatillisen koulutuksen saatavuus sekä erilaisten vaihtoehtoisten väylien saatavuus (10-luokka, ammattistartti, oppisopimuskoulutus) myös alueellisesti tulee varmistaa. Peruskoulun päättävä 16-vuotias ei useinkaan ole kypsä siirtymään kauaksi kotoa jatko-opintoihin.
3)    Ammattitaitoisen opinto-ohjauksen vahvistamisella yläkoulussa ja myös toisella asteella tulee varmistaa lapsen ja nuoren pääseminen hänen omia kykyjään ja motivaatiotaan mahdollisimman hyvin vastaavaan opiskelupaikkaan
4)    Koulun yhteishengen ja yhteisöllisyyden tukeminen on osa syrjäytymisen ehkäisyä. Tähän liittyvät esimerkiksi oppilaskuntien toiminta, tukioppilaat, yhteiset tapahtumat sekä etenkin yläkoulun oppilaiden ryhmäyttäminen.
5)    Oppilaiden mielenterveysongelmien ja masennuksen tunnistamisen valmiuksia kouluyhteisössä tulee vahvistaa. Uusi lastensuojelulaki edellyttää kunnilta koulupsykologin palveluiden järjestämistä. Samalla on kuitenkin pyrittävä myös madaltamaan oppilaiden kynnystä mennä koulupsykologin "puheille". Tätä auttaisi yläkoulun alussa koko ikäluokalle annettava mahdollisuus keskusteluun koulupsykologin kanssa. Koulupsykologin läsnäolo kouluyhteisön arjessa on tärkeää.


Jyväskylässä 28.3.2008


Maria Kaisa Aula
lapsiasiavaltuutettu