Kotouttamislain kokonaisuudistuksessa huomioitava lasten ja perheiden tarpeet Kyseessä on valtioneuvoston 2000-luvulla antama toinen selonteko maahanmuuttajien kotouttamislain toimeenpanosta. Selonteko ei siis käsittele hallituksen maahanmuuttopolitiikkaa kokonaisuutena. Kotouttamislainsäädäntö on valmisteltu ajatellen lähinnä niitä maahanmuuttajia, jotka tulevat Suomeen pakolaisuuden tai muun humanitaarisen syyn takia. "Kotouttaminen" on nivoutunut tiiviisti henkilön työmarkkina-asemaan. Kotouttamissuunnitelmat on laadittu  työnhakijaksi ilmoittautuneille ja toimeentulotuen saajille. Kotouttamisprosessia on kestänyt pääsääntöisesti kolme vuotta maahantulosta, jonka ajan henkilö on ollut oikeutettu toimeentulona kotoutumistukeen.  Lain tavoitteet etnisen tasa-arvon ja hyvien suhteiden edistämisestä kattavat kaikki sinällään kaikki maahanmuuttajat. Vuoden 2006 alusta voimaan tulleen lain mukaan alle 18-vuotiailla on oikeus kotouttamissuunnitelmaan, jos hän itse tai hänen vanhempansa sitä pyytävät tai kunnan viranomaiset katsovat hänen siitä hyötyvän. Työntekijän kotona olevalla perheenjäsenellä on oikeus kotouttamissuunnitelmaan, jos hän hakeutuu työttömäksi työnhakijaksi.  Sen sijaan jo työssä olevia tai yrittäjänä toimivia maahanmuuttajia laki ei ole koskenut eikä myöskään niitä perheenjäseniä, jotka eivät ole ilmoittautuneet työnhakijoiksi (esim. lapsia kotona hoitava äiti). Edellä kerrotun taustansa vuoksi kotouttamislaki ei nykyisellään vastaa erilaisten maahanmuuttajien yksilöllisiin tarpeisiin. Siksi pidän hyvin tarpeellisena selonteossa esitettyä tavoitetta kotouttamislain kokonaisuudistuksesta.  Kokonaisuudistuksessa on huomioitava jo valmisteluvaiheessa koko perheen, myös kotona olevan puolison sekä alaikäisten maahanmuuttajien tarpeet. Kehittämisehdotukset korostavat aivan oikein maahanmuuttajien itsensä osallistumista ja kytkemistä mukaan paremmin kotouttamisohjelmien laadintaan. Kotouttamisohjelmien laadinta on kuntien tehtävä.  Tässäkin tulee huomioida, että  myös alaikäisellä maahanmuuttajalla, lapsella ja nuorella on oikeus osallistua ja vaikuttaa  itseään koskeviin asioihin kotikunnassa kehitystään vastaavasti (perustuslaki 6 §, nuorisolaki 8 §). Näin ollen myös lasten ja nuorten mielipiteitä tulee paikallisesti selvittää kotouttamisohjelmien laadinnan perustaksi. Lakiuudistuksessa on myös perhenäkökulmasta tärkeä edistää ratkaisuja, jossa aikuisten kielikoulutusta, kotoutumista ja työelämään osallistumista yhdistetään joustavasti heti maahanmuuton alkuvaiheessa eikä vasta kolmen vuoden "kotoutumiskauden" jälkeen. Huomioita muiden valiokuntien mietinnöistä  Lasten ja perheiden näkökulmasta erikoisvaliokuntien mietinnöt täydentävät hyvin selontekoa. Kaikki valiokunnat korostavat perheen merkitystä kotouttamisen onnistumisessa. Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä todetaan osuvasti, että maahanmuuttajanaiset vastaavat lähes täysin seuraavan sukupolven kasvattamisesta. Osa heistä on hyvin vähän koulutettuja ja jopa luku- ja kirjoitustaidottomia.  Juuri he usein jäävät lähes kokonaan suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle kielitaidottomuuden takia. Tästä syystä  kotiäitien joustavia mahdollisuuksia kielenopiskeluun on lisättävä, kuten selonteossakin luvataan. Sivistys- ja sosiaali- ja terveysvaliokunta korostavat tarvetta varmistaa  teini-ikäisenä maahan tulevien nuorten perusopetus myös oppivelvollisuusiän ylittämisen jälkeen. Samoin tärkeä on maahanmuuttajalasten  mahdollisuus aktiiviseen kaksikielisyyteen eli oman äidinkielensä sekä suomen tai ruotsin kielen opiskeluun yhdenvertaisesti koko maassa. Yksin ilman huoltajaa maahan tulleiden alaikäisten kotoutumista haittaa se, että valtio ei korvaa kunnille 18-vuotta täyttäneen nuoren ns. jälkihuollon kustannuksia. Tämä osaltaan hidastaa kotikunnan löytymistä vastaanottokeskukseen sijoituksen jälkeen. Sosiaali- ja terveysvaliokunta toteaa tästä aivan oikein, että heidät tulisi rinnastaa lastensuojelun piirissä oleviin lapsiin ja heidän ns jälkihuoltonsa korvata kunnille 21 ikävuoteen asti. Tätä ei selonteossa ole asetettu tavoitteeksi, vaikka se on jäänyt aiemmasta selonteosta toteutumatta. Sivistysvaliokunta tuo hyvin esille myös  nuorisotyön merkityksen maahanmuuttajanuorten aseman edistämisessä sekä kulttuurin ja urheilun kansalaistoiminnan mahdollisuudet. Nämä näkökulmat eivät selonteossa juurikaan tule esille. Tämän lisäksi myös  koulujen kerhotoimintaa tulee aktiivisesti käyttää maahanmuuttajalasten tueksi niin, että he voivat myös koulutuntien ulkopuolisessa toiminnassa turvallisesti tutustua muihin suomalaisiin ikätovereihinsa.  Maahanmuuttajalasten ja -nuorten kannalta kaveripiirin monipuolistuminen ja ystävyyssuhteet muihin suomalaisiin tukevat koulumenestystä ja kotoutumista. Tähän tulee koulun ja järjestöjen aktiivisesti luoda mahdollisuuksia. Kielikoulutuksen rinnalle ihmis- ja perusoikeuskasvatusta ja kummiperhetoimintaa Selonteko keskittyy hyvin painokkaasti sinänsä tärkeän kielikoulutuksen järjestämiseen. Vaikka lasten ja perheiden kotoutumisen merkitystä selonteossa korostetaan, ei siihen esitetä kovin konkreettisia ehdotuksia. Pidän hyvin tärkeänä selonteon s. 64 olevaa kehittämisehdotuksen lausetta: "Lisätään maahanmuuttajien tietoisuutta ihmis- ja perusoikeuksista sekä muista yksilön, erityisesti naisten ja lasten oikeuksista ja velvollisuuksista Suomessa". Katson että sekä aikuisten että lasten  kielikoulutukseen ja kotouttamisen alkuvaiheeseen tulee yhdistää suomalaisen yhteiskunnan ja perhe- sekä lapsilainsäädännön perusteiden opetusta.  Sekä maahanmuuttajalapsille että heidän vanhemmilleen tulee antaa ihmisoikeuskasvatusta sekä perustiedot myös lapsen oikeuksista ja asemasta Suomessa.  Aikuisten ihmisoikeuskasvatuksessa voitaisiin hyödyntää paremmin esimerkiksi  vapaan sivistystyön toimijoita (kansanopistot).  Tähän oivallinen tapa olisi myös ystävä- ja kummiperhetoiminnan lisääminen suomalaisten ja maahanmuuttajaperheiden kesken. Perustelen tätä seuraavalla: Maahanmuuttajan kotoutuminen on kuitenkin pitkäaikainen prosessi, jossa opitaan kokonaan uusi elämäntapa (ruoka, vaatetus, kieli, perhesuhteet). Tutkimusten mukaan ihminen luopuu vieraassa kulttuurissa viimeksi lasten kasvatuksen tavoista ja periaatteista.  Näin päätellen Suomessa asuu maahanmuuttajaperheitä, jotka näennäisesti toimivat suomalaisen yhteiskunnan normien mukaan vaikka he tosiasiallisesti soveltavat lasten kasvatuksessa vanhoja kulttuurisidonnaisia normejaan, joista osa on Suomen lain ja lapsen oikeuksien vastaisia (lapsiin kohdistuva väkivalta, tyttöjen ympärileikkaukset, sovitut avioliitot, poikien asettaminen perheenpään rooliin, tyttöjen kodin ulkopuolisen liikkumisen rajoittaminen). Lisäksi maahanmuuttajaperheissä saattavat erilaisista syistä perheroolit vääristyä ja vinoutua niin, että lapsi ei voi olla lapsi vaan joutuu ottamaan aikuisten vastuuta Etenkin pojat, voivat joutua päättämään miesvaltaisessa kulttuurissa jo hyvin varhain muiden perheenjäsenten, naisten ja toisten lasten toiminnasta, mikäli perheen isä on jäänyt kotimaahan, kuollut, sairas tai hän ei kielitaidon puutteen vuoksi pysty asioimaan Suomessa.  Lapset voivat myös joutua vanhempiensa tulkeiksi viranomaisissa asioitaessa, koska he oppivat kielen nopeammin kuin vanhempansa. Näin on voinut käydä lääkärissä, Kela:ssa, asuntotoimistossa tai työnhaussa tai jopa koulussa opettajien ja vanhempien kohtaamisessa. Lapset joutuvat hoitamaan ja käsittelemään asioita, jotka eivät välttämättä kuulu heidän ikä- ja kehitystasolleen. Lasten ja vanhempien välisen suhteen muotoutumisen kannalta on tärkeä nopeuttaa maahanmuuttajavanhempien pääsyä työelämään ja aktiivisiksi, kielitaitoisiksi yhteiskunnan jäseniksi.  Kolmen vuoden "koulutuskauden" sijaan työn ja kielikoulutuksen joustava yhdistäminen selonteossa esitetyllä tavalla on tärkeää. Vanhemman on vaikea olla lapselle turvallinen aikuinen, jos hän on kielitaidon heikkouden vuoksi ikään kuin "lapsen armoilla". Jos taas lapsella ei ole kotona mallia kummankaan vanhemman työssäkäynnistä, voi hänen oma sitouttamisensa ammatilliseen koulutukseen olla hankalaa. On myös tarpeen huomioida maahanmuuttajaperheiden erityiset tarpeet perhe- ja kasvatusneuvoloiden tukeen etenkin murrosikäisten nuorten tilanteissa. Juureton nuori, jonka elämässä on monia ongelmia (keskeytyneet opinnot, kahden kulttuurin ristiriita, perheen työttömyys) ajautuu helposti rikollisuuden pariin. Myös lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa vähennettävä Selonteossa todetaan etenkin naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyn, tunnistamisen ja siihen puuttumisen tarve mutta ei lapsiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen tarvetta (vrt. kehittämisehdotus 5). Aiheesta on mainittu s. 59 ympäripyöreästi "jossain määrin turvallisuutta uhkaavina ilmiöinä joiden taustalla on kulttuurista johtuvia piirteitä" (kunniaväkivalta, tyttöjen ympärileikkaus). Viranomaisten kykyä tunnistaa maahanmuuttajaperheissä myös lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tulee lisätä sekä lisätä kotouttamiseen lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn liittyvää sisältöä. Tämä tulee lisätä selonteon kehittämistavoitteisiin. Sekä maahanmuuttajanaisten, -miesten että lasten tulee tietää, että lähisuhdeväkivalta sekä lapsiin kohdistuva väkivalta on Suomessa kiellettyä. Selonteossa ei ole tunnistettu  sitä tosiasiaa, että suurin osa maahanmuuttajista tulee maista joissa Suomen tapaan ei ole esimerkiksi kielletty lapsiin kohdistuvaa kuritusväkivaltaa. Sosiaali- ja terveysministeriössä on parhaillaan työryhmä jossa laaditaan kuritusväkivallan vastaista kansallista toimenpideohjelmaa. Tässä on tavoitteena ottaa myös maahanmuuttajat huomioon erityisryhmänä. Perhehoidon mahdollisuuksien kehittäminen yksin maahan tuleville turvapaikanhakijoille Yksin maahan tulevat alaikäisten turvapaikan hakijoiden kotoutuminen on erityisen haasteellista, koska he elävät nykyisen järjestelyn mukaan huomattavan pitkään vastaanottokeskuksessa ja sen jälkeen muissa laitoksissa. Koska he tulevat maahan ilman omien vanhempiensa turvaa, heidän asemaansa tulee verrata suomalaisiin lastensuojelun piirissä oleviin lapsiin. Pitkäaikainen laitossijoitus on lapsen tulevaisuuden kannalta aina riski. Sijoittuminen perheeseen olisi tältä kannalta parempi ratkaisu  . Siksi katson, että myös yksin maahan tulevien alaikäisten turvapaikan hakijoiden osalta tulisi kehittää kuntiin sijoitettujen ns. "perheryhmäkotien" oheen myös vahvasti tuettua perhesijoitusta. Tätä tulee organisoida kansallisesti samassa yhteydessä kun lastensuojelun perhehoitoa kehitetään.