Lasten ja nuorten välistä väkivaltaa ei tunnisteta – torjuminen edellyttää toimia koko yhteiskunnalta

 

Lapsiasiavaltuutetun kannanotto on julkaistu Lapsiasiavaltuutetun vuosikertomuksessa 2020.

Vuosi 2020 jää historiaan vuotena, jolloin vuosia jatkunut myönteinen kehityskulku alaikäisten väkivaltarikollisuudessa taittui. Kirjoitushetkellä olevan tiedon mukaan alaikäiset olivat epäiltyinä henkirikoksista ja niiden yrityksistä poikkeuksellisen usein. Järkyttävimmät tapaukset johtivat nuoren kuolemaan toisten lasten käsissä. Tragediat ovat koskettaneet useita ihmisiä ja koko yhteiskuntaa. Opetus- ja kulttuuriministeriön ministerit Li Andersson ja Annika Saarikko reagoivat tapahtumiin pyöreän pöydän keskusteluin, joissa yhdessä ammattilaisten ja päättäjien kanssa etsittiin vastausta väkivallan torjumiseen. Poliisi reagoi poikkeuksellisen voimakkaalla ulostulolla, jossa se vetosi yhteiskunnan eri toimijoihin tilanteen ratkaisemiseksi.^[1]

Kun pieni lapsi joutuu väkivallan kohteeksi, tekijä on useimmiten vanhempi. Kun uhri on teini-ikäinen, tekijä on tavallisesti jotakuinkin samanikäinen sisarus, kaveri, seurustelukumppani, muu tuttu tai tuntematon ikätoveri. Aikuiset kohdistavat väkivaltaa teini-ikäisiin vain harvoin. Ilmiö koskee niin henkirikoksia, sairaalahoitoa vaatineita vammoja kuin pahoinpitelyksi kirjattuja tekoja. ^{[2] [3]} Silti yhteiskuntamme tunnistaa ja torjuu heikosti lapsiin kohdistuvaa vertaisten tekemää väkivaltaa.

Lapsiasiavaltuutettu on aiemminkin huomauttanut^[4], että lasten ja nuorten keskinäistä väkivaltaa ei tunnisteta Suomessa. Esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kansallisissa ohjeissa tätä väkivallan muotoa ei käsitellä lainkaan ^[5], eikä käynnissä olevassa Väkivallaton lapsuus -toimintaohjelmassa ole huomioitu lasten ja nuorten välistä väkivaltaa, sen uhreja tai nuoria väkivaltarikoksen tekijöitä riittävällä tavalla. Ohjelman toimeenpanosuunnitelmassa^[6] tunnistetaan kyllä varhaiskasvatuksessa, koulussa ja ohjatuissa harrastuksissa tapahtuva väkivalta, kiusaaminen ja häirintä, mutta kuten tutkimukset osoittavat, teini-ikäiset joutuvat väkivallan uhreiksi usein muuallakin kuin koulussa tai harrastuksissa. Kaduilla ja muissa julkisissa tiloissa tapahtuvaa väkivaltaa ehkäisevät lähinnä poliisipartiot ja harvat jalkautuvat nuorisotyön järjestöt, joiden toiminta on hankepohjaista ja rahoitus epävarmaa. Nuorten seurustelusuhteissa tapahtuva väkivalta on Suomessa lähes täysin tutkimaton ja tunnistamaton ilmiö^[7].

Suomi on väkivaltainen maa. Henkirikosten, itsemurhien ja naisiin kohdistuvan väkivallan osalta olemme Euroopan vaarallisimpien joukossa. Tyypillistä suomalaiselle väkivallalle on sen raakuus: tuliaseita käytetään usein henkirikosten ja itsemurhien tekovälineinä, teräaseet ovat usein tekovälineinä henkirikoksissa, niiden yrityksissä ja törkeissä pahoinpitelyissä. Väkivaltaa tehdään usein alkoholin vaikutuksen alaisena. Myös tänä vuonna tapahtuneissa väkivallanteoissa nuoret ovat käyttäneet teräaseita ja olleet päihtyneitä. ^[8]

YK:n lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa lopettamaan lapsiin kohdistuvan väkivallan sen kaikissa muodoissa. Ei riitä, että väkivaltaan puututaan, vaan se tulee estää ja torjua kokonaan. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan väkivaltaan vaikuttavat yksilölliset, tilannekohtaiset, yhteisölliset ja yhteiskunnalliset tekijät^[9].

Myös YK:n lapsen oikeuksien komitean mukaan väkivalta on ymmärrettävä kokonaisvaltaisena ilmiönä. Väkivaltaan turvautuvat lapset ovat usein impulsiivisia ja kokeneet väkivaltaa itsekin. Tilannetekijöistä väkivallan todennäköisyyttä lisäävät päihteet, ulkoinen paine ja ryhmän dynamiikkaan liittyvät tekijät. Väkivaltaa ei kuitenkaan voida selittää vain yksilöön tai tilanteisiin liittyvillä syillä. Se on aina yhteydessä ympäröiviin sosiaalisiin, kulttuurisiin ja taloudellisiin tekijöihin. Väkivaltaa lisäävät esimerkiksi yhteiskunnan väkivaltaa sallivat normit. Lasten maailmassa myös peleillä, sosiaalisella medialla, viihteellä ja aikuisten esimerkillä on vaikutusta väkivaltaiseen käyttäytymiseen.  

Väkivallan lopettamiseen tuleekin ottaa kokonaisvaltainen, ennakoiva ja inklusiivinen lähestymistapa. Väkivallan lopettaminen edellyttää kaikkien hallinnonalojen yhteistyötä – kaavoituksesta alkaen – ja kasvattajien kanssa tehtävää intensiivistä työtä väkivaltaisten kasvatustapojen kitkemiseksi. Niin kasvattajille kuin lapsille on järjestettävä tunnetaitokoulutusta ja kaikenlaiseen väkivaltaan tulee puuttua napakasti oikeaan käyttäytymismalliin ohjaten. Myös vertaissuhteissa tapahtuva väkivalta on tunnistettava ja sen syntymekanismit osoitettava. Jos aikuiset eivät tunnista vertaissuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa, sen torjuminen uhkaa jäädä lasten harteille. Tämä vastuu on liian suuri kannettavaksi. 

Jo tapahtuneiden väkivaltarikosten uhrit ja heidän läheisensä tarvitsevat apua välittömästi ja pitkään. Nuorille rikoksentekijöille tulee räätälöidä toimia, joiden avulla he irtautuvat väkivaltaisista toimintatavoista ja yhteisöistä. Nyt viimeistään on organisoitava alaikäisten vankeusrangaistukset niin, että vankeusaika tukee lapsen kuntoutumista, koulutusta ja kiinnittymistä yhteiskuntaan. Tämä ei tapahdu aikuisten vankiloissa. Väkivaltaisten yhteisöjen toimintaan tulee puuttua ja väkivaltarikollisuuden ihannointi ja hiljainen hyväksyntä yhteiskunnassa on lopetettava.

Lopuksi on todettava, ettei riitä, että ammattilaiset ja viranomaiset kokoontuvat yhteen laatimaan ohjelmia ja suunnitelmia väkivallan torjumiseksi ja väkivallattoman yhteiskunnan luomiseksi. Lapset, nuoret ja perheet on otettava mukaan väkivallan ehkäisytyöhön. Erityisen tärkeää tämä on vertaissuhteissa tapahtuvan väkivallan ehkäisyssä. Vaikka väkivallan lopettamisen haaste on suuri, se on jokaisen itseään oikeusvaltioksi kutsuvan valtion velvollisuus.^[10]