LAPS/78/2024, 13.9.2024

Lapsiasia­valtuutetun lausunto edus­kunnan laki­valiokunnalle hallituksen esityksestä edus­kunnalle laiksi rikos­lain muuttamisesta ja siihen liittyviksi laeiksi

Viite: Laki­valiokunta tiistai 17.9.2024 klo 10.00 / HE 69/2024 vp / Asiantuntija­pyyntö

Lapsiasia­valtuutetun tehtävänä on arvioida ja edistää lapsen oikeuksien toteutumista. Työn perustana on YK:n lapsen oikeuksien yleis­sopimus (SopS 59 ja 60/1991, LOS), joka on lailla voimaan saatettu ihmisoikeus­sopimus. Sopimus koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Lapsiasiavaltuutettu arvioi hallituksen esitystä yleis­sopimuksen näkökulmasta.

Lapsiasiavaltuutetun lausunto pdf-muodossa (pdf)

Yhteen­veto lapsiasia­valtuutetun kannan­otoista

• Lapsiasia­valtuutettu kannattaa esitettyä sääntelyä koskien naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomisen ja silpomisen valmistelun rangaistavuutta.

• Silpomisen ja silpomisen valmistelun erityis­kriminalisoinnilla voi olla tärkeä ennalta­ehkäisevä vaikutus, mikä on erityisesti lapsen näkö­kulmasta merkityksellistä.

• Perusteluissa kuvataan selkeästi, millaiset teot katsotaan 6 b ja 6 c §:issä tarkoitetuiksi teoiksi, mikä toden­näköisesti helpottaa säännösten soveltamista käytännössä. Hallituksen esityksen säännös­ehdotuksissa tai niiden säännös­kohtaisissa perusteluissa ei kuitenkaan käsitellä nimenomaisesti silpomisen uusintaa (reinfibulaatio), joten sen rangaistavuus jää epäselväksi.

• Lapsiasia­valtuutettu ehdottaa valio­kunnalle harkittavaksi, tulisiko silpomisen valmistelun selvittelyn yhteydessä sallia tele­kuuntelu. Tässä yhteydessä olisi tehtävä vielä tarkempi vaikutus­arviointi.

Lapsiasia­valtuutetun kannan­otot

Lapsiasia­valtuutettu kannattaa esitettyä sääntelyä, jolla naisen suku­elinten silpominen sekä silpomisen valmistelu säädettäisiin rangaistavaksi erillisin rikoslain säännöksin. Ehdotukset vahvistavat lapsen oikeutta suojeluun kaikenlaiselta väkivallalta ja siten myös lapsen edun toteutumista. Syyte­oikeuden vanhentumis­ajan alkaminen vasta, kun asian­omistaja täyttää 18 vuotta, parantaa hänen mahdollisuuksiaan saattaa asia tutkittavaksi, vaikka silpominen olisikin tapahtunut varhaisessa lapsuudessa.

YK:n lapsen oikeuksien yleis­sopimus vahvistaa jokaiselle lapselle oikeuden suojeluun kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, vahingoittamiselta ja pahoin­pitelyltä, laimin­lyönniltä tai välin­pitämättömältä tai huonolta kohtelulta tai hyväksi­käytöltä, mukaan lukien seksuaalinen hyväksi­käyttö, silloin kun hän on vanhempansa, muun laillisen huoltajansa tai kenen tahansa muun hoidossa (19 artikla). Suojelu­toimien tulisi sisältää erilaisia tehokkaita menetelmiä lasten ja hänestä huolehtivien henkilöiden auttamiseksi, väkivallan ehkäisemiseksi sekä tarvittaessa muun muassa asian pahoinpitely­tapausten tutkimiseksi ja oikeus­laitoksen asiaan puuttumiseksi. Sopimus­valtiot ovat sitoutuneet ryhtymään kaikkiin tehokkaisiin ja tarkoituksen­mukaisiin toimiin poistaakseen lapsen terveydelle vahingollisia perinteisiä tapoja (24 artikla 3. kohta). Yleis­sopimuksen täytäntöön­panoa valvova ja ohjaava YK:n lapsen oikeuksien komitean katsoo, että haitalliset käytännöt liittyvät usein väki­vallan vakaviin muotoihin tai ovat itsessään naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan muoto. Yksi yleisimmistä tällaisista käytännöistä on naisten ja tyttöjen sukuelinten silpominen.[1]

Silpomisen tekotavat

Rikoslain (38/1889) 21 lukuun ehdotetaan lisättäväksi kaksi uutta säännöstä: 6 b § Naisen sukuelinten silpominen ja 6 c § Naisen sukuelinten silpomisen valmistelu. Säännökset koskevat sekä naiseen että tyttöön kohdistuvia tekoja. Ensiksi mainitun säännöksen mukaan naisen sukuelinten silpominen tarkoittaa naisen tai tytön ulkoisen sukuelimen kokonaan tai osittaista poistamista tai sen muuta vahingoittamista. Säännös­kohtaisten perusteluiden mukaan säännös kattaa ainakin seuraavat teot: terveyteen kohdistuva vahinko, kuten arven tai muun muutoksen aiheuttaminen, lievemmät vahingoittamis­teot, kuten pistot ja viillot, tila­päinen vahinko, kuten mustelman tai nirhauman aiheuttaminen, kudosten, kuten häpyhuulten tai klitoriksen osien poistaminen, häpyhuulten yhteen ompelu, polttaminen, jäädyttäminen tai syövyttäminen. Perusteluissa suljetaan soveltamis­alan ulkopuolelle pelkän kivun aiheuttaminen siten, ettei siitä tosi­asiallisesti jää sukuelimeen pysyvää tai tilapäistä haittaa, ja sellaiset teot, joita voidaan arvioida pahoinpitelynä.

Perusteluissa on siis kuvattu selkeästi, millaiset teot katsotaan 6 b ja 6 c §:ssä tarkoitetuiksi teoiksi, mikä toden­näköisesti helpottaa säännösten soveltamista käytännössä. Tekotapoja on lukuisia ja tekomuodosta ja teon asteesta riippuen ne voivat vahingoittaa sukuelimiä vähäisesti tai hyvin vakavasti. Teosta voi aiheutua fyysisten seurausten lisäksi psyykkisiä ongelmia, jotka saattavat olla hyvinkin pitkä­kestoisia. Silpomisesta aiheutuvia seurauksia on kuvattu myös hallituksen esityksessä kohdassa 2.2.

Edellä kuvatusta, sinänsä hyvin selkeästä teon määrittelystä jää puuttumaan nimen­omainen kannan­otto siitä, katsotaanko sukuelinten silpomisen toistaminen (reinfibulaatio) myös 6 b ja 6 c §:ssä tarkoitetuksi teoksi. Teon toistamista käsitellään esityksessä ulkomaiden lain­säädäntöä kuvaavassa kohdassa 5.2. Esimerkiksi Norjassa silpomisen toistaminen on kielletty suoraan lain säännöksellä. Esityksen mukaan Tanskassa puolestaan uudelleen­ompelemista esimerkiksi synnytyksen jälkeen ei pidetä ko. säännöksen tarkoittamana silpomisena, mutta siitä ei käy ilmi perusteluita kyseiselle tulkinnalle. Suhtautuminen reinfibulaatioon ei siis näyttäisi olevan yksi­selitteistä. Hallituksen esityksen säännös­ehdotuksissa tai niiden säännös­kohtaisissa perusteluissa reinfibulaatiota ei käsitellä, joten sen rangaistavuus jää epäselväksi.

Reinfibulaatio on ollut esillä esimerkiksi korkeimman hallinto-oikeuden ennakko­päätöksessä KHO:2019:93, jossa se katsottiin mahdolliseksi turvapaikka­perusteeksi. Hakija esitti KHO:ssa uutena turvapaikka­perusteena pelon siitä, että hänen Suomessa syntyneen tyttärensä sukuelimet silvotaan ja hänelle itselleen tehdään reinfibulaatio Somaliassa, jos heidät palautetaan sinne. Ennakko­päätöksessä katsottiin, että maatieto huomioon ottaen turvapaikka­peruste oli tutkittava ja asia palautettiin Maahanmuutto­virastolle uudelleen käsiteltäväksi. Ratkaisusta on pääteltävissä, että myös reinfibulaatio voitaisiin katsoa naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomiseksi, mutta tämäkään ennakko­päätös ei anna siihen yksi­selitteistä vastausta. Selkeyden vuoksi olisikin tärkeää, että reinfibulaatioon otettaisiin kantaa nimen­omaisesti nyt ehdotettavan sääntelyn yhteydessä.

Silpomisen ja silpomisen valmistelun rangaistavuus

Tähän asti naisten ja tyttöjen sukuelinten silpomis­tekoja on voitu arvioida yleisten pahoin­pitelyä koskevien säännösten kautta. Vakavammat teot voidaan katsoa lähtö­kohtaisesti törkeiksi pahoin­pitelyiksi ja lievemmät teot perus­muotoisiksi pahoin­pitelyiksi tai sitä lievemmiksi pahoin­pitelyiksi. Myös tällaisiin tekoihin pakottamista ja järjestämistä alistumaan silpomiseen on voitu arvioida rikoslain säännösten kautta. (kohta 2.7.1). Ilmoituksia epäillyistä silpomisista tehdään poliisille vähän.[2] Naisia tai tyttöjä koskevista silpomis­tapauksista ei ole saatavilla olevan tiedon mukaan annettu tuomioita Suomessa (s. 18). Kansain­välisestä vertailusta (kohta 5.2.1) on nähtävissä, että silpomis­rikoksista on annettu tuomioita vain harvoin niissäkin maissa, joissa erityis­sääntelyä on ollut jo pidempään.

Ehdotettu sääntely selkeyttää nykytilaa erityisesti lievempien tekomuotojen osalta, kuten hallituksen esityksessä todetaan. Hallituksen esityksen mukaan (s. 55–56) vähäisempien tekojen toteen­näyttäminen voi olla vaikeaa erityisesti silloin, kun teosta ei ole jäänyt pysyvää fyysistä haittaa. On tärkeää, että näissä tilanteissa voidaan vahingon aiheutumista arvioida siitä seuranneen haitan avulla, joka voi olla joko fyysinen tai psyykkinen haitta. On kuitenkin syytä todeta se tosiasia, että mitä pidempi aika teosta on kulunut, sitä vaikeampaa toden­näköisesti on osoittaa haitan ja teon yhteyttä. Myös vakavampien tekojen saattaminen oikeus­käsittelyyn asti voi olla hyvin vaikeaa, muun muassa siksi, että usein teot on tehty ulkomailla, teosta on kulunut paljon aikaa eikä varsinaista tekijää onnistuta tunnistamaan.

Esitys selkeyttää sääntelyä myös valmistelu­rikosten osalta, mikä on myönteistä. Lastensuojelu­lain mukaisen ilmoitus­velvollisuuden laajentuminen koskemaan myös silpomisen valmistelua voi lisätä jonkin verran poliisille tehtäviä ilmoituksia, mutta esityksessä ei ole esitetty tästä tarkempia arvioita. Nähtäväksi jää, miten ehdotettu sääntely tosi­asiallisesti edistää näidenkään tekojen selvittämistä rikos­prosessissa.

Hallituksen esityksessä ei ole esitetty luku­määräisiä arvioita siitä, miten paljon silpomis­rikosepäilyjen määrä kasvaisi sääntelyn voimaan­tulon myötä. Vaikutus­arvioinnissa todetaan, että nimen­omaisella silpomista koskevalla säännöksellä arvioidaan olevan vain vähäisiä taloudellisia vaikutuksia käsiteltävien asioiden vähäisen määrän vuoksi. Hallituksen esityksen mukaan säännösten ennalta­ehkäisevä vaikutus voi jopa tuoda taloudellisia säästöjä (s. 37). Realistisinta lienee kuitenkin arvioida, että ilmoitusten määrät poliisille eivät juurikaan tule kasvamaan.

Hallituksen esityksen mukaan 6 b §:n soveltamis­alan ulko­puolelle jäisivät teot, joissa henkilö vapaa­ehtoisesti hakeutuu laillisesti tarjottavaan esteettisen kirurgian toimen­piteeseen tai esimerkiksi sukuelin­lävistykseen. Esityksessä ei erikseen ole otettu kantaa siihen, miten kyseisiin tekoihin suhtaudutaan lasten kohdalla. Lain­säädännössä alaikäisille tehtäviä toimen­piteitä ei tällä hetkellä ole kielletty. Vaikka hallituksen esityksessä ei ole tarkoitus säätää kyseisten tekojen kieltämisestä tai sallittavuuden rajoista, lapsiasia­valtuutettu huomauttaa, että puhtaasti esteettinen, ilman lääke­tieteellistä perustetta tehtävä kirurgia sekä lävistykset tulisi sallia vain täysi-ikäisille henkilöille, jotka hakeutuvat omasta vapaasta tahdosta toimen­piteisiin.

Edellä mainitun voitaneen ajatella liittyvän myös reinfibulaation kieltämiseen/sallimiseen eli rajan­vetoon siitä, onko kyse silpomisesta vai tavalla tai toisella sallitusta kirurgisesta toimen­piteestä. Esimerkiksi hallituksen esityksen Ruotsia koskevassa kohdassa (s. 42, viittaus prop. 2020/21:57, s. 19) todetaan, että Ruotsissa kauneus­kirurgisia operaatioita säädellään erityis­lailla ja lain perustelujen mukaan lääkärin on naisen omasta mieli­piteestä riippumatta omaan ammatti­taitoonsa ja tieteeseen perustuen pääteltävä jokaisessa yksittäis­tapauksessa, onko naisen pyytämässä toimen­piteessä kyse kielletystä sukuelinten silpomisesta vai ei.

Valmistelu­rikos ja tele­kuuntelu

Lapsen näkö­kulmasta silpomisen ennalta­ehkäisy on erittäin merkityksellistä. Silpomisen ja silpomisen valmistelun erityis­kriminalisoinnilla voi olla tärkeä ennalta­ehkäisevä vaikutus.

Lapsiasia­valtuutettu painottaa lisäksi lasten kanssa työskentelevien, erityisesti opetus­toimen sekä sosiaali- ja terveyden­huollon ammattilaisille annettavan kattavan ohjeistuksen, koulutuksen ja tiedottamisen merkitystä sekä riittävän resursoinnin tärkeyttä näiden toteuttamiseksi. Ennalta­ehkäisevä valistus­työ niiden ulkomaalais­taustaisten ryhmien parissa, joiden lähtömaissa silpomis­perinne on edelleen vahva, on ratkaisevan tärkeää. Lisäksi yksi keskeisistä ennalta­ehkäisevistä toimen­piteistä on lastensuojelu­lain mukaisen ilmoituksen tekeminen lastensuojelu­viranomaiselle ja/tai poliisille siinä vaiheessa, kun herää epäily, että silpomista suunnitellaan tehtäväksi ja esimerkiksi lähtöä ulkomaille valmistellaan. Ilmoituksen tekemisen kynnys tulee olla mieluummin liian alhaalla kuin liian korkealla, erityisesti silloin, kun lapsi itse kertoo aikuiselle huolensa teon suunnittelusta.

Hallituksen esityksessä ehdotetaan, että tele­kuuntelu olisi mahdollista naisen sukuelinten silpomisen selvittämisessä (pakkokeino­laki 10:3). Silpominen rinnastetaan törkeään pahoin­pitelyyn, jonka selvittämisessä tele­kuuntelua voidaan tehdä, joten myös silpomisen osalta sen salliminen samoilla edellytyksillä on perusteltua.

Lapsiasia­valtuutettu kiinnittää huomiota siihen, että silpomisen valmistelu­rikoksen selvittämisessä ei tele­kuuntelua kuitenkaan sallita. Sinänsä valinta on yhden­mukainen voimassa olevan sääntelyn kanssa, jolla tele­kuuntelu on mahdollista vain silloin, kun kyse on murhan, surman tai tapon valmistelusta, mutta ei törkeän pahoin­pitelyn valmistelun selvittämiseksi.

Lapsiasia­valtuutettu ehdottaa kuitenkin valio­kunnalle harkittavaksi, tulisiko silpomisen valmistelun selvittämisen yhteydessä sallia tele­kuuntelu.

Perustelemme ehdotusta seuraavasti. Valmistelu­rikoksen selvittäminen voi olla hyvin vaikeaa etenkin siinä vaiheessa, kun varsinainen silpomis­rikos ei ole vielä toteutunut. Silpomisen ennalta­ehkäiseminen tehokkaasti, kuten edellä todettiin, on erityisesti lapsen näkö­kulmasta todella tärkeää ja toivottavaa. Tele­kuuntelun sallimisen kynnys on pakkokeino­laissa ylipäätään asetettu varsin korkealle, mitä myös korostetaan hallituksen esityksessä (s. 67). Sitä ei siis käytetä kevein perustein ylipäätään, joten myöskään silpomisen valmistelun selvittämisessä se ei olisi ”varmuuden vuoksi” käytettävä keino. Silpomisen valmistelua koskevassa säännöksessä on päädytty rangaistus­asteikkoon, joka on ankarampi kuin törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun (RL 21:6 a §) rangaistus­asteikko. Se puoltaisi myös mahdollisuutta sallia tele­kuuntelu silpomisen valmistelun selvittämiseksi.

Jos ehdotus otetaan tarkemmin harkittavaksi, on nähdäksemme välttämätöntä arvioida sen tosi­asialliset vaikutukset valmistelu­rikosten selvittelyyn sekä arvioida ehdotuksen perustuslain­mukaisuus ja vaikutukset rikos­lain koherenttiuteen.

Lopuksi

Lapsiasia­valtuutettu muistuttaa lopuksi kahdesta vielä sääntelemättömästä asiasta, joissa on samanlaisia piirteitä kuin silpomis­ilmiössä, vaikka niitä ei voida täysin rinnastaa.

Inter­sukupuolisten lasten koskemattomuutta ei monista esitetyistä perustelluista toiveista ja hallitus­ohjelmien kirjauksista huolimatta ole edelleenkään turvattu lain­säädännössä riittävällä tavalla. Lapsiasia­valtuutettu pitää tärkeänä, että ei-lääketieteellisesti perusteltujen, sukupuoli­ominaisuuksia muokkaavien toimen­piteiden kiellosta säädettäisiin nimen­omaisesti laissa.[3]

Myös poikien ei-lääketieteelliseen ympäri­leikkaukseen liittyvät kysymykset ovat edelleen ratkaisematta, vaikka nimen­omaisen lain­säädännön tarve on selkeästi todettu korkeimman oikeuden ratkaisu­käytännössä (KKO:2016:24, KKO:2016:25). Kyse ei ole toimen­piteen kategorisesta kriminalisoinnin vaatimuksesta vaan lainsäädännöstä, jolla säädeltäisiin kyseisen toimen­piteen suorittamisen edellytyksistä lapsen oikeudet huomioivalla tavalla.

Lapsiasia­valtuutettu tunnistaa asiasta puuttuvan yksi­mielisyyden niin Suomessa kuin maailman­laajuisesti. Tällä hetkellä poikien ei-lääketieteellisistä ympäri­leikkauksista on annettu vain sosiaali- ja terveys­ministeriön ohje, josta korkein oikeus on kuitenkin todennut, että se on suositus, johon ei voida perustaa rangaistus­vastuuta pahoin­pitelyä koskevassa asiassa (KKO:2016:24, kohta 19).

Lapsiasia­valtuutetun näkemys on, että lain­säädännöllä tulee turvata myös poika­lasten oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. Lapsiasia­valtuutettu katsoo, että poika­lapsella tulee olla tosi­asiallinen mahdollisuus itse vaikuttaa siihen, suoritetaanko ei-lääketieteellinen ympäri­leikkaus vai ei. Toimen­pide voitaisiin siten suorittaa aikaisintaan vasta, kun lapsi kykenee itse antamaan toimen­piteeseen tietoon perustuvan suostumuksen.[4]

Lapsiasia­valtuutetulla ei ole huomautettavaa ehdotukseen kumota lapsen­surmaa koskeva sääntely eikä ehdotuksiin, joiden mukaan täytetyn tapon syyte­oikeus tai oikeus tuomita täytetystä taposta ei vanhentuisi.

Helsingissä 13.9.2024

Elina Pekkarinen, lapsiasiavaltuutettu

Merike Helander, juristi