LAPS/44/2024, 7.6.2024

Lapsiasia­valtuutetun lausunto sosiaali- ja terveys­ministeriölle hallituksen esitys­luonnoksesta sosiaali- ja terveyden­huollon lain­säädännön muutoksiksi lasten ja nuorten terapia­takuun toteuttamiseksi

Viite: VN/29418/2023

Lapsiasia­valtuutetun tehtävänä on arvioida ja edistää lapsen oikeuksien toteutumista. Työn perustana on YK:n lapsen oikeuksien yleis­sopimus (SopS 59 ja 60/1991, LOS), joka on lailla voimaan saatettu ihmisoikeus­sopimus. Sopimus koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Lapsiasia­valtuutettu arvioi hallituksen esitys­luonnosta yleis­sopimuksen näkö­kulmasta.

Lapsiasiavaltuutetun lausunto pdf-muodossa (pdf)

Hallituksen esitys­luonnoksen keskeinen sisältö

Esityksessä ehdotetaan, että terveydenhuolto­lakiin ja korkeakoulu­opiskelijoiden opiskelu­terveydenhuollosta annettuun lakiin lisättäisiin säännös siitä, että perus­terveydenhuollossa lasten ja nuorten (alle 23-vuotiaiden) lyhyt­psykoterapia tai psyko­terapioista johdettu määrä­muotoinen ja aika­rajoitteinen psyko­sosiaalinen hoito olisi aloitettava 28 vuoro­kauden kuluessa siitä, kun tarve tällaiselle hoidolle on todettu, jos lääke­tieteelliset, hoidolliset tai muut vastaavat seikat eivät muuta edellytä.

Lisäksi ehdotetaan, että sosiaali­huollossa lapsille ja nuorille (alle 23-vuotiaat) olisi järjestettävä mielenterveys­työn palveluna psyko­sosiaalista tukea, jossa käytetään edellä mainittuja psyko­sosiaalisia menetelmiä sosiaali­huollon palvelu­tehtävään soveltuvin osin. Mielenterveys­työn palvelua koskeva päätös olisi toimeen­pantava kuukauden kuluessa asian vireille tulosta. Lisäksi ehdotetaan sosiaali- ja terveyden­huollon asiakas­maksuista annetun lain 4 §:ään lisättäväksi kohta palvelun maksuttomuudesta.

Esityksessä ehdotetaan myös muutosta hyvinvointi­alueiden yhteistyö­sopimuksen sisällöstä ja valmistelusta annettuun valtio­neuvoston asetukseen. Yhteistyö­sopimuksessa tulisi sopia lasten ja nuorten psyko­sosiaalisten menetelmien käyttöön­otosta ja käytöstä sosiaali- ja terveyden­huollon toimintaa yhteen­sovittavana kokonaisuutena.

Yhteen­veto lapsiasia­valtuutetun kannan­otoista

• Lapsiasia­valtuutettu pitää lasten ja nuorten terapia­takuuta lähtö­kohtaisesti kannatettavana esityksenä. On inhimillistä ja taloudellisestikin tehokasta hoitaa ja tukea lapsia ja nuoria riittävän varhaisessa vaiheessa tarjoamalla matalan kynnyksen palveluja.

• Lapsiasia­valtuutettu pitää tärkeänä, että myös oireilun taustalla oleviin syihin on tarjolla oikeanlaista hoitoa ja tukea.

• Esitys­luonnoksen perusteella jää epäselväksi, mitkä yksittäiset menetelmät kuuluvat terapia­takuun piiriin tai miten menetelmä arvioidaan sellaiseksi, että se voidaan katsoa terapia­takuun piiriin kuuluvaksi.

• Esitys­luonnoksesta ei näyttäisi ilmenevän, kuinka paljon tarvittaisiin uutta henkilöstöä tai kuinka suuri määrä jo työssä olevista tulisi kouluttaa ko. menetelmiin.

• Erityisen epäselvää on, miten, jos ollenkaan, terapia­takuu pystyy vastaamaan moni­alaista osaamista vaativien päihde- ja riippuvuus­sairauksien hoidon puutteeseen.

• Esitys­luonnoksessa ei ole arviota siitä, miten riittävä henkilöstö­resursointi toteutetaan ja miten eri työntekijä­ryhmät suoriutuvat perus­tehtävistään terapia­työn ohella.

• Lapsiasia­valtuutettu pitää jossain määrin ongelmallisena sitä, että terapia­takuun piirissä olevat sosiaali­huollon ja terveyden­huollon palvelut eivät toimi samojen peri­aatteiden mukaisesti, vaikka peri­aatteet ovatkin lähellä toisiaan.

• Lapsiasia­valtuutettu pitää 28 vuorokauden / yhden kuukauden määrä­aikaa pitkänä, erityisesti kun tavoitteena on tarjota lapselle tai nuorelle hoitoa ja tukea lievempiin mielen­terveyden oireisiin ja välttää siten ”raskaamman” hoidon tarve.

• Lapsiasia­valtuutettu muistuttaa lasten ja nuorten näkemysten huomioimisesta niin terapia­takuun valmistelussa kuin toimeen­panon seurannassa.

Lapsiasia­valtuutetun kannan­otot

Esitys­luonnoksen mukaan esityksen (s. 42–43) tavoitteena on vahvistaa lasten ja nuorten mielen­terveyden häiriöiden ehkäisyn ja hoidon sekä mielen­terveyden tuen saatavuutta perus­terveydenhuollossa ja sosiaali­huollon perus­tason palveluissa. Lain­säädännöllä pyritään vastaamaan lasten ja nuorten lisääntyneeseen mielen­terveyteen liittyvään oireiluun varhaisessa vaiheessa ja vaikuttavasti. Oikea-aikainen hoito pyritään turvaamaan säätämällä enimmäis­ajoista, jossa lapsen tai nuoren on päästävä terapia­takuun piiriin kuuluvaan palveluun. Tarjottavien palvelujen tulee olla näyttöön perustuvia menetelmiä. Pyrkimyksenä on myös vähentää erikois­sairaanhoitoon kohdistuvaa painetta, joka aiheutuu siitä, ettei perus­tasolla ole tarjolla riittäviä palveluja, sekä pitkä­aikaisen sosiaali­huollon tarvetta, joka on seurausta varhaisen ja oikea-aikaisen tuen ja hoidon puutteesta.

YK:n lapsen oikeuksien yleis­sopimuksen 24 artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveyden­tilasta sekä sairauksien hoitamiseen ja kuntoutukseen tarkoitetuista palveluista. Sopimus­valtiot ovat sitoutuneet varmistamaan, että kaikki lapset saavat välttämättömän lääkäri- ja terveyden­hoidon, jossa painottuu perus­terveydenhoidon kehittäminen. Sopimus­valtiot ovat sitoutuneet myös kehittämään ehkäisevää terveyden­huoltoa, vanhempain­ohjausta sekä perhe­kasvatusta ja -palveluja.

Yleis­sopimuksen toimeen­panoa valvova YK:n lapsen oikeuksien komitea on esittänyt huolensa nuorten mielen­terveyden häiriöiden lisääntymisestä. Komitea on kehottanut valtioita muun muassa soveltamaan kansan­terveydelle ja psyko­sosiaaliselle tuelle perustuvaa lähestymis­tapaa lasten ja nuorten mielen­terveyden häiriöihin ja panostamaan perus­terveydenhoitoon, jossa edistetään lasten psyko­sosiaalisten, emotionaalisten ja henkisten ongelmien varhaista havaitsemista ja hoitoa.[1]

Komitea suositteli kesällä 2023 antamissaan määräaikais­raportoinnin loppu­päätelmissään[2], että Suomi antaa kiireellisesti asian­mukaiset resurssit ja panee täytäntöön mielenterveys­strategian, tehostaa lapsille tarkoitettuja mielenterveys­palveluja ja -ohjelmia muun muassa varmistamalla terapia­palvelujen saatavuuden sekä pätevien ammatti­henkilöiden riittävän määrän ja että palvelut, etenkin ennalta­ehkäisevät ja varhaisen puuttumisen palvelut, sovitetaan erikseen eri lapsi­ryhmien tarpeisiin. Komitea suositteli myös ennalta ehkäiseviin toimen­piteisiin panostamista, puuttumista lasten itsemurhien suureen määrään ja mielenterveys­ongelmien taustalla oleviin syihin ja sen varmistamista, että lasten näkökulma otetaan huomioon kehitettäessä heille tarkoitettuja palveluja näiden ongelmien ratkaisemiseksi.

Lapsiasia­valtuutettu pitää lasten ja nuorten terapia­takuuta lähtö­kohtaisesti kannatettavana esityksenä. Lasten ja nuorten mielen­terveyteen liittyvä oireilu, tunne-elämän ja käyttäytymisen häiriöt ja neuro­psykiatriset häiriöt ovat yleistyneet viime vuosina huomattavasti. Niiden lääkinnällinen hoito on lisääntynyt. Samaan aikaan lasten arki on muuttunut epä­vakaammaksi, liikunnan ja unen määrä on vähentynyt, ja ravitsemus sekä sosiaaliset suhteet ovat heikentyneet. Perustason palvelujen piiriin pääseminen on hidasta. Palvelut eivät toteudu alueellisesti ja väestö­ryhmittäin yhden­vertaisesti. Oikea-aikaisten ja oikean­laisten palvelujen puute näkyy oireiden vaikeutumisena ja erikois­sairaanhoidon kysynnän kasvuna.

On inhimillistä ja taloudellisesti tehokastakin hoitaa ja tukea lapsia ja nuoria riittävän varhaisessa vaiheessa matalan kynnyksen palveluja tarjoamalla. Pyrkimys helpottaa hoitoon pääsyä nimen­omaan perus­tasolla on järkevää ja toivottavaa.

Lasten ja nuorten mielen­terveyden oireilun taustalla on kuitenkin monen­laisia ja monen tasoisia, usein kasvu­ympäristöstä ja sosiaalisista ongelmista johtuvia syitä, kuten yksinäisyyttä, kiusaamista tai muuta väkivaltaa, toimeentulo­vaikeuksia tai murros­ikään ja itsenäistymiseen liittyviä asioita. Lasten ja nuorten kyvyt ja keinot kohdata erilaisia vaikeuksia vaihtelevat, ja vastoin­käymiset voivat kuormittaa kehittyvää psyykettä. Yhdessä perinnöllisten tekijöiden ja lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyvien herkkyyksien kanssa kuormitus­tekijät voivat aiheuttaa psyykkisiä oireita. Nämä voivat ilmetä hyvin eri tavoin, esim. ahdistuksena, masentuneisuutena, päihteiden käyttönä, toiminnallisina riippuvuuksina (pelaaminen, liikunta, syöminen) tai käyttäytymisen häiriöinä (levottomuus, normien rikkominen, rikollisuus).

Osalle lapsista ja nuorista puhkeaa jo varhain terveyttä vakavasti vaarantavia ja jopa henkeä uhkaavia mielen sairauksia, kuten päihde­häiriöitä, riippuvuus­sairauksia, psykoosi­sairauksia ja syömis­häiriöitä. Näiden lasten ja nuorten on välttämätöntä päästä viipymättä terveyden­huollon tuen piiriin.

Sosiaali­huollossa ei hoideta mielen oireita, vaan pyritään sosiaali­huollon lain­säädännön sallimin keinoin korjaamaan ihmisen kasvu­ympäristössä ja sosiaalisessa elämässä olevia rakenteellisia, taloudellisia ja ihmis­suhteisiin liittyviä ongelmia sosiaali­palvelujen avulla järjestettävällä psyko­sosiaalisella tuella ja tulon­siirtojen avulla. Vaikka nämä toimet toki tukevat ihmisen mielen­terveyttä ja vähentävät sitä uhkaavia tekijöitä, ei sosiaali­huolto ole terveyden­huoltoa eivätkä sosiaali­huollon ammattilaiset ole terveyden­huollon asian­tuntijoita.

Tarvitaan siis monen­laista hoitoa ja erilaisia terapia­palveluja. Kun lapsi tai nuori uskaltautuu kertomaan avun tarpeestaan, siihen on vastattava mahdollisimman pian käyttäen yksilöllisesti räätälöityjä menetelmiä, joiden teho ja toimivuus perustuvat tieteelliseen tutkimus­näyttöön.

Lapsiasia­valtuutettu pitää tärkeänä, että myös oireilun taustalla oleviin syihin on tarjolla oikean­laista hoitoa ja tukea. Parhaimmillaan terapia­takuun piiriin kuuluvat lyhyt­psykoterapia, psyko­terapioista johdettu psyko­sosiaalinen hoito ja psyko­sosiaalinen tuki tukevat lapsen kokonais­valtaista hoitoa ja hyvin­vointia.

Lapsiasia­valtuutettu esittää esitys­luonnokseen seuraavia huomioita.

Terapia­takuun toteutuksessa käytettävät menetelmät

Esitys­luonnoksen mukaan (s. 45–46) lain­säädännön piiriin kuuluvilla psyko­sosiaalisilla menetelmillä tarkoitettaisiin perus­terveydenhuollon lyhyt­psykoterapioita ja muita psyko­terapioista johdettuja määrä­muotoisia ja aika­rajoitteisia psyko­sosiaalisia hoitoja sekä sosiaali­huollon osalta mielenterveys­työn palveluna annettavaa psyko­sosiaalista tukea, jossa käytetään edellä mainittuja psyko­sosiaalisia menetelmiä sosiaali­huoltoon soveltuvin osin.

Esitys­luonnoksessa on annettu eri kohdissa joitakin esimerkkejä siitä, millaisia menetelmiä edellä mainitut ovat tai voivat olla, mutta kuvauksista ei ainakaan eri terapia­muotoihin syvällisemmin perehtymätön henkilö saa käsitystä palvelu­valikoimasta. Luonnoksen perusteella jää siis epäselväksi, mitkä yksittäiset menetelmät kuuluvat terapia­takuun piiriin tai miten menetelmä arvioidaan sellaiseksi, että se voidaan katsoa terapia­takuun piiriin kuuluvaksi.

Myös selkeä rajanveto siihen, mikä katsotaan muuksi sosiaali- ja terveyden­huollon palveluksi ja mikä terapiatakuu­palveluksi jää tarkentamatta. Esitys­luonnoksessa todetaan (s. 84 ja 87), että lain­säädännön piiriin kuuluvien psyko­sosiaalisten hoitojen ja tuen ei ole tarkoitus olla ensisijainen apu lasten ja nuorten mielen­terveyden ongelmiin eikä niillä tulisi korvata muuta lapsen, nuoren tai perheen tarvitsemaa tukea, mutta esitys­luonnos jättää avoimeksi, mitä tällä käytännössä tarkalleen ottaen tarkoitetaan.

Esimerkkinä mainittakoon vanhemmuuden tuki. Esitys­luonnoksen todetaan (s. 18, mielen­terveyden hoito­muodot perus­terveydenhuollossa), että ”[h]oito voi kohdistua yksilön lisäksi perheeseen. Vanhemmuuden voima­varoja ja taitoja voidaan vahvistaa vanhemman ohjauksen keinoin sekä arki­tilanteissa harjoittelemalla. Vanhempien ja perheen ottaminen mukaan hoitoon on tärkeää ja sitä tärkeämpää, mitä pienempi lapsi on kyseessä”. Vanhemmuuden tukeminen on jo yksi käytössä oleva hoito­muoto. Esitys­luonnoksessa ei kuitenkaan kuvata, miltä osin kyse olisi terapia­takuun piirissä olevasta palvelusta ja miltä osin muutoinkin sosiaalihuolto­lain nojalla tarjottavasta palvelusta.

Lapsiasia­valtuutettu huomauttaa myös, että säännöksen (terveydenhuolto­laki 53 § ja sosiaalihuolto­laki 25 a §) sanamuoto ”lasten ja alle 23-vuotiaiden nuorten… psyko­sosiaalinen hoito/psykososiaalinen tuki” soveltuu varsin huonosti vanhemmuutta tukevaan palveluun. On selvää, että tavoitteena on lapsen hyvin­voinnin paraneminen vanhemmuuden ja vanhemman ja lapsen välisen vuoro­vaikutuksen parantuessa ja ilmeisesti lapset osallistuvat ainakin osittain hoito-/tuki­käynneille. Onko kuitenkin kyse edellä mainitusta ”muusta palvelusta”, joka on suunnattu ensi­sijaisesti vanhemmille, eikä se siten kuulu terapia­takuun piiriin? Vai tulisiko säännös­tasolla myös huomioida, että kyse voi olla myös koko perheen hoidosta tai tuesta, jos palvelu halutaan sisällyttää terapia­takuun piiriin?

Esitys­luonnoksessa jää erityisen epäselväksi päihde- ja riippuvuus­sairauksien hoitoon tarkoitettujen menetelmien käyttö. Päihde- ja riippuvuus­sairaudet ovat usein yhteydessä muihin mielen­terveyden ongelmiin ja aiheuttavat myös laaja-alaisia sosiaalisia ongelmia. Tämän vuoksi päihde- ja riippuvuus­sairauksien hoito edellyttää erityistä eri ammatti­alojen välistä yhteis­työtä ja osaamista.

Lapsiasia­valtuutettu on useissa yhteyksissä ilmaissut huolensa alaikäisten päihde- ja riippuvuus­palvelujen heikosta tasosta ja saatavuudesta eri alueilla. Epäselvää on, miten, jos ollenkaan, terapia­takuulla voidaan korjata olemassa olevaa, lasten henkeä ja terveyttä vakavasti vaarantavaa tilannetta.

Resurssien kohdentaminen terapia­takuuseen

Terapia­takuuseen lukeutuvaa hoitoa ja tukea voivat antaa sosiaali- ja terveyden­huollon ammatti­henkilöt, jotka ovat saaneet kyseisen menetelmän käyttöön liittyvän koulutuksen.

Esitys­luonnoksen perusteella on vaikea arvioida, miten paljon terapia­takuu tulisi vaatimaan resursseja. Lyhyt­psykoterapioiden osalta on todettu, että sitä annetaan enintään 20–25 hoito­kertaa. Muut menetelmät ovat yleensä lyhyempiä. Esitys­luonnoksen mukaan (s. 82) hoidon toteuttamiseen liittyvät käynti­määrät vaihtelisivat interventio- ja häiriö­kohtaisesti noin 3–25 käynti­kerran välillä lapsen, nuoren tai perheen tilanteesta ja tarpeista riippuen. Vaihtelu­väli on siten melko suuri. Terveyden ja hyvin­voinnin laitoksen arvioiden mukaan alle 12-vuotiaita asiakkaita tulisi olemaan vuosi­tasolla n. 5 000, 13–18-vuotiaita n. 4 500 ja 19–23-vuotiaita n. 10 000, eli yhteensä 19 500 lasta ja nuorta.

Esitys­luonnoksen mukaan (s. 60–61) lain­säädännön toimeen­pano edellyttää sosiaali- että terveyden­huollon ammatti­henkilöille osaamisen vahvistamista takuun piiriin kuuluvissa menetelmissä. Keskeisimpiä ammatti­ryhmiä ovat sairaan- ja terveyden­hoitajat, sosionomit, opiskelu­huollon kuraattorit ja sosiaali­työntekijät. Myös perus­terveydenhuollon lääkäreiden osaamista ja perus­terveydenhuollon sisäisen moni­ammatillisen työn koordinaatiota on vahvistettava. Sääntely luo tarpeen palkata lisää henkilöstöä.

Esitys­luonnoksessa (s. 54) on todettu osaamisen yllä­pidon edellyttämä henkilöstö­tarve, minkä osalta resurssi­tarvetta on arvioitu perustuen Kuopion yliopistollisen sairaalan nuorten mielen­terveyden osaamis­keskuksen resursseihin (2 projekti­koordinaattoria 100 prosentin työajalla ja kehittäjä­lääkäri 20 prosentin työajalla). Varsinaista terapia­työtä tekevien ammatti­henkilöitä tarvittaisiin esitys­luonnoksen mukaan (s. 55) n. 4 000 ja 670 henkilö­työvuotta. Lisäksi on arvioitu, että vuosittain vaihtuvuuden vuoksi olisi koulutettavia ammatti­henkilöitä olisi 15 prosenttia tarvittavasta henkilö­määrästä. Oletuksena on, että terapia­takuuta toimeen­panevat ammatti­henkilöt käyttävät siihen keski­määrin kuudes­osan työ­ajastaan. Esitys­luonnoksesta ei näyttäisi ilmenevän, kuinka paljon tarvittaisiin uutta henkilöstöä tai kuinka suuri määrä jo työssä olevista tulisi kouluttaa ko. menetelmiin. Myöskään arviota siitä, miten riittävä resursointi ylipäätään voidaan toteuttaa, ei esityksestä näyttäisi löytyvän.

Lapsiasia­valtuutetun käsityksen mukaan terveyden­huollon ja sosiaali­huollon ammatti­henkilöt, jotka työskentelevät sosiaali- ja terveyden­huollossa, ovat varsin täys­työllistettyjä jo ilman uusia tehtäviäkin. Vaikka osalla henkilöstöä on jo tarvittava koulutus kyseessä oleviin psyko­sosiaalisiin menetelmiin, lienee selvää, että tarvitaan lisää koulutuksen saaneita ammatti­henkilöitä, jotta terapia­takuu voidaan toteuttaa. Hyvinvointi­alueilla on suuria taloudellisia haasteita, jotka toden­näköisesti jatkuvat useita vuosia eteenpäin. Säästö­toimet kohdentuvat sekä sosiaali- että terveyden­huoltoon. Esimerkiksi HUS on ilmoittanut kuluvaa vuotta koskevasta rekrytointi­kiellosta. Vastaavan­laisiin ratkaisuihin voidaan joutua turvautumaan myöhemminkin muuallakin maassa. Henkilöstö­vaje on ilmeinen monissa sosiaali- ja terveys­alan ammatti­ryhmissä koko maan tasolla, mikä on todettu myös esitys­luonnoksessa (kohta 2.7.1).

Tuoreen Terveyden ja hyvin­voinnin laitoksen selvityksen mukaan esimerkiksi lasten­suojelun sosiaali­työntekijöiden viroista oli avoinna 14 prosenttia ja lasten­suojelun sosiaali­työntekijöiden tehtäviä hoiti ns. sijais­pätevä henkilö 24 prosentissa viroista[3]. Toisin sanoen lasten­suojelun viroista vain 62 prosentissa on pysyvä viran­haltija. Lisäksi yhdeksällä hyvinvointi­alueella osa lapsista jonotti nimettyä sosiaali­työntekijää, joista neljällä peräti 10–20 prosenttia lapsista, ja kuusi aluetta jätti vastaamatta kysymykseen. On siis mahdollista, että peräti 15 hyvinvointi­alueella 22:sta on lapsia, joilla on todettu lasten­suojelun tarve, mutta joille ei ole tarpeesta huolimatta kyetty osoittamaan heidän asioistaan vastaavaa sosiaali­työntekijää. Lapsiasia­valtuutettu ilmaisee vakavan huolensa siitä, miten mahdollista terapia­työtä voidaan näissä olosuhteissa perustyön vaarantumatta toteuttaa.

Jos terapia­takuuta varten tarvittavien (henkilöstö)­resurssien saatavuudessa ei ole ongelmaa tai ongelmaan on tiedossa jokin ratkaisu, tulisi esitys­luonnoksessa selkeästi kuvata, miten henkilöstö­resurssit on tarkoitus kohdentaa terapia­takuuseen – niin tarvittavan koulutuksen hankkimiseen kuin terapia­takuun toimeen­panoon – ja miten terapia­takuun resursointi vaikuttaa ammatti­henkilöiden muiden, perus­työhön sisältyvien tehtävien hoitamiseen.

Hoitoon pääsyn määrä­ajat ja oikeusturva­keinot

Terapia­takuun piiriin kuuluvaan hoitoon tulisi päästä 28 vuoro­kaudessa siitä, kun hoidon tarve on todettu (ehdotettu terveydenhuolto­lain 53 § 1 momentti). On tärkeää, että hoitoon pääsylle säädetään määrä­aika. Lapsiasia­valtuutettu pitää neljän viikon määrä­aikaa kuitenkin pitkänä, erityisesti kun tavoitteena on tarjota lapselle tai nuorelle hoitoa ja tukea lievempiin mielen­terveyden oireisiin ja välttää siten ”raskaamman” hoidon tarve. Näin pitkä määrä­aika kuulostaa risti­riitaiselta myös sen kanssa, että esitys­luonnoksen mukaan (s. 46) psyko­sosiaalinen hoito voitaisiin aloittaa tarvittaessa jo ensi­tapaamisen aikana. Jos näin tapahtuu, se on luonnollisesti myönteistä.

Määrä­ajan pituutta määriteltäessä on tärkeää huomata, että lapsen aika­käsitys on erilainen kuin aikuisella. Kun lapsella on tarve päästä hoitoon, kuukauden odotus voi olla liian pitkä. Sen kuluessa hänen motivaationsa tulla hoitoon voi kadota, ja pahimmillaan ongelmat vaikeutuvat ja lapsi on jo seuraavalla kerralla hoitoon hakeutuessaan erikois­sairaanhoidon tarpeessa.

Lapsiasia­valtuutettu pitää huolestuttavana suunnitellun hoito­takuun pidentämisen – 14 vuoro­kaudesta kolmeen kuukauteen – vaikutuksia terapia­takuun toteutumiselle, jota on pohdittu esitys­luonnoksessa s. 93–94. Terapia­takuu ei toden­näköisesti toteudu tarkoitetussa määrä­ajassa ja yhden­vertaisesti koko maan tasolla, jos hoito­takuun pidentäminen hidastaa lääkärin tai muun ammatti­henkilön vastaan­otolle pääsyä. Kun sosiaali­huollon ko. palvelut olisivat nopeammin saatavilla, lapset ja nuoret mahdollisesti hakeutuisivat tai ohjattaisiin sinne, mikä tietysti on hyvä asia. Ongelmana kuitenkin on, että lapsi tai nuori ei välttämättä saisi sellaista hoitoa, jota hän tarvitsee. Se voi vaikeuttaa hänen ongelmiaan ja lisätä myöhemmin erikois­sairaanhoidon tarvetta.

Sosiaali­huollossa annettavaan psyko­sosiaaliseen tukeen pääsee kuukauden kuluessa siitä, kun asia on tullut vireille (sosiaalihuolto­laki 45 § 2 momentti). Aika voi olla tätä pidempi, jos asian selvittäminen vaatii erityisestä syystä pidempää käsittely­aikaa tai toimeen­panon viivästymiselle on muu asiakkaan tarpeeseen liittyvä erityinen peruste. Sosiaali­huollon mielenterveys­työn palveluna järjestettävästä palvelusta tehdään päätös.

Lapsiasia­valtuutettu pitää jossain määrin ongelmallisena sitä, että terapia­takuun piirissä olevat sosiaali­huollon ja terveyden­huollon palvelut eivät toimi samojen peri­aatteiden mukaisesti, vaikka peri­aatteet ovatkin lähellä toisiaan. Erityisen ongelmallisena voi pitää oikeusturva­keinojen erilaisuutta. Sosiaali­huollossa asiakas saa muutoksenhaku­kelpoisen päätöksen, kun taas terveyden­huollossa potilaiden oikeusturva­keino on muistutuksen tai kantelun tekeminen. Tämä asettaa lapset ja nuoret eri­arvoiseen asemaan. Peri­aatteiden yhtenäistämistä, kuten valitus­kelpoisen päätöksen tekemistä myös terveyden­huollon puolella, tulee harkita.

Lasten ja nuorten osallistuminen

Lapsiasia­valtuutettu muistuttaa lasten ja nuorten näkemysten huomioimisesta niin terapiatakuun valmistelussa kuin toimeen­panon seurannassa. Esitys­luonnoksen lapsi­vaikutusten arvioinnissa ei lapsiasia­valtuutetun ymmärryksen mukaan ole kuultu lapsia ja nuoria, vaikka siinä todetaan, että esitetyn lain­säädännön toimeen­panon vaikutusten seuranta edellyttää erilaisen indikaattori­tiedon sekä lasten ja nuorten kokemus­tiedon keräämistä ja analysointia. Jotta toimeen­panon vaikutuksia voisi uskottavasti seurata, tulisi ns. baseline -tietoa niin lasten ja nuorten hyvin­voinnin indikaattoreista ja heidän kokemuksistaan kerätä ja analysoida jo lain­säädännön valmistelu­vaiheessa tai viimeistään ennen terapiatakuu­työn aloittamista. Oikein toteutettuna seuranta palvelisi paitsi toimen­piteen kehittämistä ja kustannus­vaikuttavuuden seurantaa myös lapsen oikeutta osallistua ja tulla kuulluksi. Lapsiasia­valtuutettu esittää, että tällaisen seuranta­tutkimuksen suunnittelu ja resursointi aloitetaan hyvissä ajoin ennen lain­säädännön mahdollista voimaan­tuloa.

Jyväskylässä 7.6.2024

Elina Pekkarinen, lapsiasia­valtuutettu

Merike Helander, juristi